Väärän tiedon uhri

IMG_0300 copy

Suomessakin uutisoitiin Iso-Britanniassa tapahtuneesta ikävästä sekaannuksesta, jossa yli 100 vuotta toiminnassa ollut yritys kaatui virkailijan virheen seurauksena. Syynä tapahtumaketjuun oli se, että virkailija kirjoitti konkurssiin menneen yrityksen, Taylor & Son Ltd:n, nimeen yhden ylimääräisen s-kirjaimen (Sons). Ikävä kyllä myös Taylor & Sons Ltd sattui olemaan olemassa, ja virheen seurauksena Sons menetti asiakkaidensa luottamuksen ja kaatui. Näytelmän viimeisistä kohtauksista minulla ei ole tietoa, mutta vuosi sitten virhe oli maksamassa paikalliselle kaupparekisterille 9 miljoonaa puntaa.

Virhe on toisaalta inhimillinen. Toisaalta se olisi ollut estettävissä, jos virkailija olisi pitänyt kiinni prosessista. Myös Iso-Britanniassa yrityksillä on suomalaista Y-tunnusta vastaava tunniste, jota käyttämällä virhettä ei olisi tapahtunut. Tapahtumaketju osoittaakin, että varotoimista huolimatta ihmiset voivat tehdä virheitä, joilla on ikäviä seurauksia. Tässä tapauksessa 124-vuotiaaksi yltänyt Taylor & Sons Ltd on konkurssissa, eikä  tilannetta muuta enää mikään – eivät edes vahingonkorvaukset.

Digitalisaatio on tällä hetkellä kaikkien huulilla julkishallinnossa, ja sitä pidetään avaimena tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvuun. Digitalisaatio perustuu siihen ajatukseen, että tieto on digitaalisessa muodossa, se kulkee paikasta toiseen ja sitä voidaan jakaa, yhdistellä sekä visualisoida uudelleen. Tämä tietojen siirtäminen tapahtuu tietojärjestelmien välisten rajapintojen kautta, ja tuloksena syntyy toisiinsa linkittyneitä tietojärjestelmiä.

Keskeinen edellytys digitalisaation tuomille hyödyille on tiedon automaattinen liikkuminen, jota edistetään esimerkiksi Kansallinen palveluväylä -hankkeessa. Halu edistää tietojen automaattista siirtymistä näkyy myös hallitusohjelman kärkihankkeessa ”Digitalisoidaan julkiset palvelut”, jonka yhtenä tavoitteena on  kysyä kutakin tietoa kansalaiselta vain kerran.

Tiedon liikkuminen on sinänsä tavoiteltava asia, mutta usein syyllistytään siihen implisiittiseen oletukseen, että liikkuva tieto olisi virheetöntä. Tietojärjestelmistä löytyy kuitenkin käytännössä aina virheellistä tietoa, siitä ei voida päästä koskaan eroon. Virheellinen tieto ei itsessään ole välttämättä vaarallista, mutta järjestelmien linkittyminen voi tuottaa arvaamattomia seurauksia. Alun esimerkissä väärä tieto kaupparekisterissä olisi ollut helppo korjata. Tilanne eskaloitui, kun tieto konkurssista kulkeutui automaattisesti luottotietoyhtiöille ja sieltä kaikille kauppakumppaneille. Kumppanit käynnistivät välittömästi toimet omien tappioidensa minimoimiseksi, ja tuloksena oli yrityksen konkurssi.

Rajapintojen suunnittelussa virheellisen tiedon mahdollisuutta ei useinkaan oteta huomioon. Periaatteessa virheellinen tieto voidaan korjata kirjoittamalla uusi tieto sen päälle, esimerkiksi ”yritys X ei olekaan konkurssissa vaan toimii”, mutta vahinko on jo siinä vaiheessa tapahtunut. Jotta virhe olisi jotenkin korjattavissa, pitäisi olla lisäksi seuraavat menettelyt:

  1. Rajapinnassa pitäisi olla tapa ilmaista se, että ”aiemmin välitetty tieto oli virheellinen”.
  2. Järjestelmien pitäisi tunnistaa ja perua kaikki ne tapahtumat, joita kyseinen virheellinen tieto käynnisti.

Esimerkiksi jos pankki käynnistää lainan irtisanomisprosessin luottohäiriön vuoksi, irtisanominen ja siitä seuraavat toimenpiteet pitäisi pystyä perumaan täysin, jos häiriö myöhemmin osoittautuu virheelliseksi. Mihinkään ei siis saisi jäädä minkäänlaista merkintää siitä, että kyseisellä yhtiöllä on ollut (virheellinen) luottohäiriö. Usein väärä tieto jää kuitenkin jonnekin kummittelemaan.

Riski on täälläkin todellinen. Suomessa uutisoitiin juuri, kuinka KELA merkitsi ihmisen kuolleeksi syöttövirheen takia. Seurauksena oli eläkkeen maksun keskeytyminen. Vaikka virhe rajoittui vain KELA:an ja se korjattiin nopeasti, virheen uhri totesi yöunien menneen. Mutta entäpä jos samalla olisivat pankkitunnukset ja -kortit kuoleentuneet, henkilöllisyystodistukset muuttuneet epäkuranteiksi ja vaikkapa bussikortti lakannut toimimasta?

Mitä verkottuneempi yhteiskunta, sitä vakavampia voivat olla pienen virheen seuraukset.

Pehmeä opintolaina ja miksi se ei onnistu

Tämä kirjoitus ei käsittele varsinaisesti blogin aihepiiriä, mutta se liippaa niin läheltä tutkimusaihettani, että käytän tätä alustaa tekstin julkaisemiseen.

Laivuri

Kirjoitushetkellä julkisuudessa käydään kiihkeää debattia opintotuesta ja -lainasta. Sipilän hallitus haluaa leikata opintotukimenoja, minkä epäillään yleisesti johtavan opintolainan osuuden kasvuun. Professori Roope Uusitalon on määrä tehdä esitys opintotuen uudistuksesta kuluvan kuun loppuun mennessä, mutta Uusitalo ehti jo kommentoida asiaa Ekonomi-lehdessä otsikolla ”Miksi opintolaina ei kelpaa?”. Omaa tutkimustani lähinnä on kirjoituksen loppukaneetti:

”Toimivien kannustimien rakentaminen ilmeisen epärationaalisille opiskelijoille tosin vaatisi pikemminkin psykologian kuin taloustieteen osaamista.” (Uusitalo)

Koska Professori Uusitalo tulee toteamuksessaan tunnustaneeksi opiskelijoiden epärationaalisuuden, ehdotan, että ratkaisua dilemmaan pitää etsiä jostakin muualta. Yksilökeskeistä psykologiaa parempia selityksiä voisi löytyä sosiologiasta, sosioekonomisista ryhmistä ja piilevistä rakenteista. Olen (jo omienkin kokemusteni vuoksi) taipuvainen uskomaan väitteeseen, että opintolainan nostohalukkuus riippuu sosioekonomisesta taustasta – vaikka kotimaista tutkimusta asiasta en ole löytänytkään, ulkomaisia kylläkin.

Uskon nykymuotoisen opintolainan kiinnostavuutta vähentävän sen, että mikäli työura ei syystä tai toisesta käynnisty heti opintojen jälkeen eikä lainaa ole mahdollista lyhentää, tästä voi seurata maksuhäiriömerkintä. Jos opintolainaa ei pysty maksamaan, KELA maksaa lainan pankille. Tämä ei välttämättä ilmeisesti vielä johda maksuhäiriömerkintään, mutta KELAn käynnistämä ulosotto sen sijaan johtaa. Niin tai näin, opintolaina on ”kovaa” velkaa, eli henkilökohtaista velkaa, joka poistuu pääsääntöisesti vain maksamalla.

Liberan blogissa on esitetty käsite ”pehmeä opintolaina”, johon Heikki Pursiainen viittasi uudelleen hiljattain julkaistussa kirjoituksessaan. Esimerkkinä käytetään Isossa-Britanniassa käytössä olevaa mallia, jossa lainaa maksetaan vain, jos tulot ylittävät tietyn tason. Tällä mallilla maksuhäiriön vaara poistuu, ja joidenkin tutkimusten mukaan (linkki hukkunut) malli jopa parantaa sosioekonomista liikkuvuutta. Pehmeä opintolaina olisi ratkaisu ainakin seuraaviin kysymyksiin:

  1. Koska yliopistotutkinto keskimäärin parantaa tulotasoa, kyseessä ei olisi niin suuri tulonsiirto pienituloisilta suurempituloisille. Juhana Vartiainen puhuu tästä asiasta elinkaaritulon käsitteellä.
  2. Valtion tulot ja menot tasapainottuisivat opintotuen osalta, kun suurempi osuus opintotuesta maksettaisiin myöhemmin takaisin.

Pehmeä opintolaina ei siis ole Isossa-Britanniassa poistanut alempien tuloluokkien laina-aversiota (lainan oton karttamista), mutta se lienee kuitenkin parempi vaihtoehto kuin markkinaehtoinen laina valtiontakauksella. Iso-Britannian tutkimustuloksia ei myöskään voi suoraan siirtää Suomeen. Kuitenkin siellä käytössä oleva malli voisi olla nykyistä suomalaista parempi: se poistaisi epäreiluuden tilanteessa, jossa työelämään ei pääse heti opintojen päätyttyä esimerkiksi perheen perustamisen, apurahalla tutkimisen, työttömyyden tai vaikkapa sairauden takia. Suurin osa lainan nostajista kuitenkin lyhentäisi pehmeää opintolainaa kuten nykyäänkin.

Pehmeän opintolainan tiellä on kuitenkin kaksi jäävuoren kokoista estettä:

Ensinnäkin, Iso-Britannian mallissa lainan myöntää julkisomisteinen yritys. Suomessa käytännössä asia kannattaisi varmaankin järjestää siten, että KELA myöntää tuen ja verottaja verottaa sen myöhemmin takaisin. Joka tapauksessa lainaa ei käytännössä voi myöntää yksityinen pankki, sillä sen takaisinmaksusta ei ole minkäänlaista taetta. Pankeilta poistuisi siis opintolainan kokoinen bisnes, ja varsinkaan tässä taloudellisessa tilanteessa en usko pankkien hevillä siitä luopuvan – onhan kyse idioottivarmasta tulosta valtiontakauksen vuoksi.

Toiseksi, ja tässä tunnustan olevani heikohkoilla jäillä, uskoisin, että pehmeä opintolaina laskettaisiin julkisessa taloudessa käytännössä opintotueksi ja sitä vastaavaksi veroksi. Oletan siis, että lainoja käsiteltäisiin samoin kuin eläkkeitä. Näin ollen myönnetyt opintolainat olisivat julkisia menoja ja lainan lyhennykset vastaavasti julkisia tuloja. Tällä ei olisi juuri merkitystä, ellei julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen olisi niin tärkeä poliittinen mittari. Nykyisen opintolainan muuttaminen pehmeäksi opintolainaksi nostaisi siis julkisia menoja ja sitä kautta julkisten menojen osuutta bruttokansantuotteesta.

Tämä ei ole minun mielestäni osoitus siitä, että pehmeässä opintolainassa olisi jotain vikaa – se on osoitus siitä, kuinka julkisten menojen määrä on viallinen mittari. Jos keksitään jokin uudistus, joka lisää sekä julkisia tuloja, julkisia menoja että bruttokansantuotetta määrällä X, julkisten menojen osuus bkt:sta kasvaa – riippumatta siitä, olisiko uudistus lähes kaikilla muilla mittareilla järkevä toimi. Tämä yhteen- ja vähennyslaskun perusteita halveksiva laskentatapa johtaa esimerkiksi virheelliseen päätelmään siitä, että yksityisen sektorin päivähoito olisi 30% julkista tehokkaampaa.

Periaatteessa pehmeä opintolaina olisi vastaus esitettyyn ongelmaan siitä, että opintotuki on tulonsiirto huonotuloisilta hyvätuloisille. Kuitenkin yllämainitut esteet johtanevat siihen, että pehmeää opintolainaa ei voida julkisen talouden mittareiden ja pankkien bisneksen vuoksi perustaa samanlaiseksi kuin Isossa-Britanniassa. Tämä johtanee vastaavanlaiseen hybridifiaskoon, kuin jo kävi lapsilisien kanssa: lapsilisien leikkaushan korvattiin kalliiksi muodostuneella lapsivähennyksellä, vaikka sama lopputulos olisi saatu aikaan helpommin pienentämällä lapsilisän leikkausta.

Kun tätä monimutkaista asiaa veivataan muutaman kerran politiikassa ympäri, katoaa huoli sosioekonomisen taustan vaikutuksesta koulutukseen hakeutumiseen. Keskustelu palaa lopulta Uusitalon esittämään toteamukseen opiskelijoiden epärationaalisuudesta -nyt vain koko kansantalouden osalta. Luulen, että rikkinäinen mittari ja pankkisektorin edunvalvonta estävät rationaalisen ratkaisun löytämisen – eikä siinä ole mitään uutta.

Miksei niitä ohjelmia vain voi tehdä kunnolla?

Otsikon kysymykseen törmää keskusteluissa usein. Toinen muoto sanoa sama asia on ”Miten tähän voi mennä miljoona, tämän tekisi viisi koodaajaa kymmenesosalla tuosta hinnasta!”

Kysymys on silti erinomainen, sillä eihän ole mitään estettä tehdä julkisenkaan sektorin tietoteknisiä palveluita kunnolla. Käyttökokemus saadaan kyllä samantasoiseksi kuin muissakin ohjelmistoissa, ei siihen mitään teknistä estettä ole.

Jos sallitaan kirjoittajalle hieman vapauksia, niin sanoisin, että tässä pätee 80-20 sääntö. 80 prosenttia (hyvästä) tietojärjestelmästä voidaan tehdä 20 prosentilla loppuunsaattamiseen tarvittavasta ajasta. Sitten se viimeinen 20 prosenttia eli ”viimeinen viilaus” viekin neljä viidesosaa ajasta. Suhde voi olla isompikin, esimerkiksi 95-5.

Lisäksi se viimeinen 20 tai 5 prosenttia on viilausta, joka ei tuota oikein mitään uutta ja on lisäksi suunnittelijalle monesti tylsän yksitoikkoista työtä. Se työ koostuu erityisesti sanamuotojen viilauksesta, syöttökenttien järjestyksen miettimisestä, pienistä käyttöliittymämuutoksista, lähes loputtomasta erikois- ja virhetilanteiden hallitsemisesta, käyttöohjeiden täydentämisestä ja niin edelleen. Se ei siis ole sitä hohdokasta vaihetta, jossa on tekemisen meininki ja näkyvää tulosta syntyy silmissä.

Jos ajatellaan julkista tietojärjestelmähankintaa, niin se 80 % sisältää jo oikeasti kaiken toiminnallisuuden – tosin vain hyvin karuissa kuorissa. Kuitenkin tämä 80 % riittää täyttämään kilpailutusasiakirjojen vaatimukset ja sillä voittaa kilpailutuksen, sillä se on vain viidesosa siitä hinnasta, mitä vaatii hyvin toimiva järjestelmä.

Toisaalta on vaikea perustella budjetissa sitä, miksi tietojärjestelmään pitäisi käyttää viisi kertaa enemmän rahaa, jos saman asian saa halvemmallakin. Eli tuskin sitä hyvää järjestelmää lähdetään edes hankkimaan, vaan hankitaan ensin karvalakkiversio ja katsotaan sitten myöhemmin sitä parantelua. Sitten joskus kun on rahaa… Esimerkiksi VR sai lunta tupaan julkisuudessa, kun järjestelmää jatkokehitettiin ja kauheasti uusia ominaisuuksia ei tullut.

Parhaat mahdollisuudet saada parempi käyttöliittymä on silloin, jos sillä on oikeasti taloudellista merkitystä esimerkiksi tarvittavien tukipuhelujen määrässä. Jos yksi kymmenestä käyttäjästä joutuu kysymään apua puhelimitse, on aika helppo laskea, paljonko kannattaa käyttää rahaa jotta tukipuhelujen määrä putoaisi kymmenesosaan. Jos käyttäjiä on kymmenen, ei rahaa kannata kauheasti parantamiseen pistää. Jos taas miljoona, niin…

80-20 jako on toki aika mielivaltainen, mutta saman ilmiön näkee myös erittäin viimeisteltyjä käyttöliittymiä tekevillä firmoilla. Esimerkiksi Google, Apple ja Microsoft tekevät erittäin viilattuja käyttöliittymiä loppuasiakkailleen, mutta tarjoavat välillä aika kamalaa tavaraa esimerkiksi ohjelmistokehittäjille, joita on lukumääräisesti paljon vähemmän.

Eli lyhyesti: ohjelmia ei tehdä kunnolla, koska se maksaisi paljon enemmän rahaa.

Tietojärjestelmäjättiläisetkö syypäitä kaikkeen?

Riku Rantalan kolumni Helsingin Sanomissa 30.5. sai aikaan lopullisen sykäyksen sille, että avasin tämän blogin. Kolumnissaan Rantala kysyy raflaavasti: ”Kuka pistäisi valtiota kuppaavat it-alan verenimijät ruotuun?” Rantala käyttää esimerkkinä Kelan epäselviä lomakkeita ja näkee syypääksi näihin kansalaisille tarjottuihin epätyydyttäviin palveluihin ”suurvoittoja tehtailevat ahneet tietojärjestelmäjättiläiset”.

Selittelemättä yhtään projektien epäonnistumisia haluan valaista vähän sitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Kuten tavallista, nykytilan analysointi ja purkaminen vie huomattavasti pidemmän tilan kuin epäkohtien osoittaminen.

Otetaan hyvin yksinkertaistettu esimerkki siitä, miten julkisen sektorin tietojärjestelmän hankinta voisi mennä. Kaikki alkaa siitä, kun todetaan tarve järjestelmälle – joko kansalaisille halutaan tuoda uusi palvelu tai sitten virkamiehet tarvitsevat järjestelmän omaan sisäiseen käyttöönsä. On siis enemmän tai vähemmän tarkka kuva siitä, mihin tarpeeseen järjestelmä tarvitaan.

Melkeinpä samoin tein tarvitaan tekemiseen tai edistämiseen jonkinlaista rahoitusta. Käytännössä työ voidaan tehdä paloittain, mutta jossain vaiheessa tarvitaan budjetti myös toteutukseen. Jos kyseessä ei ole pieni järjestelmä, pitää asia viedä jonkinlaiseen talousarviokäsittelyyn. Rahoituksen kaivaminen järjestelmälle vie monesti aikaa – sille saattaa löytyä resursseja esimerkiksi vasta seuraavan vuoden budjetista. Tässä on myös ensimmäinen muna-kana –ongelma: rahoituksen pyytämistä varten tarvitaan käsitys siitä, paljonko rahaa tarvitaan. Tämän selvittämiseen taas saatetaan tarvita suunnittelua ja arviointia.

Kun rahoitus on jossain määrin selvä, alkaa toteutus. Koska harvalla julkisen sektorin organisaatiolla on omia koodaajia, pitää järjestelmän hankinta kilpailuttaa. Seuraavaksi laaditaan kilpailuttamisasiakirjat, joissa järjestelmä kuvataan ja jonka perusteella tarjoajat tekevät tarjouksensa. Hankintamenettelyssä määräävänä tekijänä on varsin usein hinta ja usein myös aiempi kokemus vastaavien järjestelmien hankinnasta. Toimittajat esittävät tarjouksensa, ne vertaillaan, pisteytetään ja paras voittaa. Varsinainen toteuttaminen voi siis alkaa vasta tässä vaiheessa – käytännössä usein vuosi tai puolitoista varsinaisen tarpeen havaitsemisen jälkeen. Ja jäljellä on vielä koko toteutusvaihe.

Miten tämä sitten liittyy siihen toimittajien harjoittamaan kuppaukseen ja surkeisiin tietojärjestelmiin?

Ensinnäkin, siinä vaiheessa kun järjestelmän toteuttajat saavat työn pöydälleen, suuri osa sen yksityiskohdista on jo kiinnitetty. On päätetty se, mitä tehdään ja miten se tehdään. Tämä taas ei välttämättä ole lainkaan sitä, mitä kansalainen tai virkamies tarvitsisi. Jos otetaan esimerkiksi esikouluun ilmoittautuminen (mihin Riku törmää ilmeisesti vasta useamman vuoden päästä), järjestelmää on voinut olla määrittelemässä kymmeniä henkilöitä, joista kenelläkään ei ole omakohtaista kokemusta kyseisen toimenpiteen tekemisestä asiakas- tai virkamiespuolelta. Toinen kiinnitetty asia on budjetti ja aikataulu – ja kilpailutuksen teknisen toteutuksen vuoksi ne on yleensä kiritetty äärimmilleen. Vaikka tahtoa olisi tehdä asiat kunnolla ja huolella, siihen ei ole välttämättä mahdollisuutta vaan järjestelmä pitää tehdä ”niin että se nyt justiin riman ylittää”.

Toiseksi, maailma on ehtinyt muuttua siinä puolessatoista vuodessa kun järjestelmää on synnytetty. On tullut uusia teknisiä mahdollisuuksia, organisaatiot ovat ehtineet muuttua, työtavat ovat ehtineet muuttua ja niin edelleen. On siis vallan mahdollista, että tehdään järjestelmää, joka on vanhentunut ennen kuin sen toteutus on ehtinyt edes alkamaan.

Kolmanneksi, kilpailutus on sillä tavalla jäykkä tapahtuma, että sen alettua sen muuttaminen on erittäin riskialtista. Esimerkiksi jos toteuttava taho ensiksi sanoo, että ”eikös tämä kannattaisi järkevämmin tehdä näin”, on hyvin mahdollista, että vastaus on että ”ei kannata, koska muuten ollaan markkinaoikeudessa eikä tehdä mitään”.

Ja tämä esimerkki on vielä yksinkertaistettu. Tässä ei puhuttu mitään TTS-suunnitelmista, tuottavuustavoitteista, kokonaisarkkitehtuurista, kilpailutusmenettelyistä ynnä muista yksityiskohdista.

Ratkaisuksi on ehdotettu useaa eri asiaa: ketterää kehitystä, avointa lähdekoodia tai avoimia järjestelmiä, kansallista palveluväylää ja niin edelleen. Yhteistä näille ehdotuksille on se, että ne ovat ainakin jossain määrin toiveajattelua. Tietojärjestelmien kehittämisen ongelma on yleismaailmallinen – yhtä hyvin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Jos asiaan olisi jokin ratkaisu (ohjelmistotekniikassa puhutaan usein hopealuodista), niin se olisi todennäköisesti jo keksitty.

Mistä saataisiin siis apu Riku Rantalalle ja meille kaikille? Paljon asioita voidaan tehdä, mutta ensimmäiseksi pitäisi luopua siitä ajatuksesta, että tämä kaikki johtuu ainoastaan ahneista yrityksistä. Kyllähän niilläkin voi olla oma osuutensa asiaan, mutta selityksenä se on aivan liian yksinkertainen. Syyt surkeisiin tietojärjestelmiin ovat syvällä rakenteissa ja niiden historiassa. Mikä pahinta, kaikkia syitä ei edes vielä tiedetä – ei tieteessä eikä käytännössä.